torstai 27. heinäkuuta 2017

Kotiseudun helmiä: Hiidenportti




Olin käynyt Hiidenportin kansallispuistossa kerran aikaisemmin, ala-aste- tai ehkä yläasteikäisenä. Kuten kaikki muutkin sotkamolaislapset. Sen jälkeen sinne ei oikeastaan ollut mitään ”asiaa”, koska Vuokatinvaara tarjosi riittävästi koluttavaa ja muuten mieli janosi Keski-Euroopan poluille. Pari vuotta sitten jostain syystä iski hirveä into päästä sinne takaisin. Useampaan suomalaisia kansallispuistoja käsitelleisiin blogeihinkin ehdin jo kommentoida, kuinka tuossa reilut 50 kilometriä kotoa sijaitsevassa paikassa olisi päästävä käymään. Sitten tuli somekuvatarve työprojektin puolesta kyseisiltä seuduilta, Kainuun Rastiviikon toinen kilpailupäivä Kuhmossa ja kuiva keli. Lopultakin Hiidenportti suunnaksi!




Hiidenportti sijaitsee kainuulaisella mittapuullakin keskellä ei mitään. Päällystämättömiä teitä loivapiirteisessä maastossa tuntui olevan iäisyys ennen kuin työparini pysäytti autonsa Palolammen pysäköintialueelle, josta enemmistö Hiidenporttiin tutustumisen aloittaa. Olisi kiva kertoa, kuinka nostalgia valtasi mielen ja pää tulvi muistoja, mutta mitään sellaista en kokenut. Rehellisesti sanottuna en muista mitään kouluretkestä kyseisiin maisemiin. Kun siitä on jo ainakin 25 vuotta, ei kai ole ihmekään.



 
Tällä kertaa aikaa ei ollut liiaksi, joten Palolammen maisemafiilistelyn jälkeen kävelin Hiidenporttiin, siihen rotkon ympäristöön, josta alue parhaiten tunnetaan. Siihen oli pysäköintipaikalta 1,3 kilometriä, ja retken aikana lähes ainoan näkemäni perheen pieni lapsi käveli reittiä hyvin arkisin kengin. Tämä kuvatkoon siis sitä, että vaikka taival ei esteetön olekaan eikä valitettavasti sovi pyörätuolia käyttäville (kapeita pitkospuita ja juurakko/kivikkopolkuja), on se helposti käveltävissä muille.





 
En tiedä, kuinka paljon Hiidenportilla käy väkeä kesäisin ja syksyisin. Samalla, kun toivoisin, että ihmiset kävisivät siellä nauttimassa kauniin karusta kainuulaisesta luonnosta enemmän, en tiedä toivonko siitä kuitenkaan oikeasti suurten massojen jatkuvaa vaelluskohdetta – ehkä sekin on hyvä noin, vähän kätkettynä ja syrjäisenä kohteena. Siellä oli nyt niin rauhallista, että vastamelukuulokkeet olisivat olleet työttömät.









Sain tarvittavat kuvat otettua ja oli aika poistua.  Onneksi seuraava visiitti on jo lähikuukausina tiedossa, sitten on toivottavasti aikaa reippailla polkuja ja fiilistellä maisemia vähän enemmän.



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti